Amerikkalaisten vakioautojen Nascar-sarja lisäsi voimakkaasti suosiotaan 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Autotehtaat olivat siinä vahvasti mukana eivätkä kaihtaneet keinoja tavoitellessaan menestystä. Chrysler-yhtymässä herättiin huomaamaan, että etenkin pitkillä, 2,5 mailin soikioradoilla tavallinen amerikanrauta oli muodoiltaan liian laatikkomainen ja sen ilmanvastus epäedullinen.

Kun tähän haluttiin olennainen parannus, muunnettiin sarjassa käytettyjä muskeliautoja lisäämällä niihin kiilamainen keula ja takapäähän korkealle nostettu siipi. Ensin idea toteutettiin 1969 Dodge Charger Daytonassa ja seuraavana vuonna Plymouth Road Runner Superbirdissä. Edellytyksenä kisoihin osallistumiselle oli, että nämä mallit piti luokitella, mikä edellytti, että niitä valmistettiin suurehkot erät myös yleisön vapaasti ostettaviksi.

Yli seitsemän litran moottoreineen näillä autoilla yllettiin ennen näkemättömään vauhtiin Daytonan ja Talladegan kaltaisilla radoilla, joiden kaarteet oli kallistettu. Keskinopeudet kohosivat parhaimmillaan yli 300 km/h! Nascar-järjestö arvioikin vauhdin karkaavan hallitsemattomaksi ja suitsi sitä sääntömuutoksin ennen kautta 1971.

Lahdessa nähtävää Plymouth Road Runner Superbirdiä valmistettiin vain sen luokitteluun vaaditut 1920 yksilöä. Katuautona se oli auttamattoman epäkäytännöllinen. 5,61 metrin pituisena ja mittavine etu- ja taka-akselien ylityksineen sen parkkeeraaminen vaati tilaa ja taitoa.

Korkea takasiipi oli pyörteettömässä ilmassa tehokas kovissa nopeuksissa, mutta todellinen syy sen sijoittamiselle niin ylös oli, että tavaratilan kantta ei muuten olisi saanut auki.

Road Runner Superbird nimettiin suositun piirroselokuvien hahmon mukaan ja markkinointikikkana sen äänitorvi tuuttasi tuolle maantiekiitäjälle tunnusomaista, nenäkkääksi tarkoitettua melodiaa.