Herténin kilpailu-ura käynnistyi jokamiesluokasta. 15-vuotiaana uusikaarlepyyläinen istui Fiat 133:sen rattiin ja ajoi heti nuorten luokassa toiseksi. Kotirata Jepuan Måtasberget tuli tutuksi, sieltä irtosi myös ensimmäinen voitto kuuluisassa Sorakunkku -kilpailussa. ”Jokkis” pysyi repertuaarissa pitkään, ja uran parhaat hetket Hertén koki Nokialla, jossa hän ajoi SM-hopealle vuonna 2000, samana vuonna taskuun sujahti myös Pellon Poikkinaintiajojen kakkosija. SM-kultaa Herténillä on jokamiesluokan joukkuekilpailusta vuodelta 2012 ja pronssia Liigasta tuli vuonna 2016. Samaan aikaan kun soraa siirrettiin jokkisautolla, tutuksi tulivat myös Suomen asfalttiradat.
– Sain mahdollisuuden ajaa huippuautolla, kyseessä oli Glen Envikin omistama Formula Ford, ja vuosi oli 1997. Toimin mekaanikkona Envikille, hän sanoi että voisin kokeilla autoa Kemorassa. Kokeilu päättyi siihen, että ajoin nopeamman ajan kuin omistaja Envik, jolloin hän tokaisi: ”nyt vaihtui mekaanikko”, sen jälkeen hän huolsi autoa ja minä ajoin, Hertén naurahtaa.
– Formuloissa oppi ajolinjojen merkityksen, ja tuolloin syntyi myös pohja Legendsillä kilpailemiseen. Formuloista jäi hyviä muistoja, saavutin Alastarolla ajetussa Pohjoismaiden mestaruuskilpailussa pronssia. Toinen PM-kilpailu, joka ajettiin Ruotsin Gelleråsenissa, meni taas ihan penkin alle, kun kolaroin kolmospaikalta. Ensimmäisellä kierroksella olin noussut seiskaruudusta kolmanneksi, mutta kun Safety Car tuli radalle, järjestäjä ei ehtinyt ilmoittaa siitä ajoissa. Johtava auto teki paniikkijarrutuksen, kakkonen ei enää ehtinytkään jarruttaa, vaan yritti väistää ykköstä, ja minä rysäytin kaverin perään ja lensin siitä hänen ylitse. Siinä kaverin yli lentäessä näin jo sen radalle tulleen Safety Carin, Hertén muistelee.
Hertén kilpaili paljon kesäisin, mutta talveksi piti keksiä tekemistä. Moottorikelkkailu täytti jokamiesluokasta ja formuloista jääneen tyhjiön, ja siinäkin lajissa palkintopalli tuli tutuksi. Parhaina muistoina ovat MM-kilpailuissa saavutettu neljäs sija, myös SM-sarjassa Hertén ajoi kahdesti neljänneksi.
– Kelkalla kilpailu alkoi harrastuksesta, kavereiden kanssa reiteillä ajellessa joku heitti ajatuksen ilmoille, ”ajat sen verran kovaa, että mene kilpailemaan”. Vuonna 1998 ostin Ski-Doon, ja kokeilin Kelkkakunkussa Levillä, crossissa pääsin jopa A-finaaliin, eli se meni ihan hyvin. Ensimmäisen kauden loppupuolella sain alle Lynxin tehdastallin laitteen, ja koukutuin lajiin täysin.
Ura kelkkailussa tuli tiensä päähän vuonna 2004 kotiradalla sattuneen vakavan onnettomuuden vuoksi.
– Vuonna 2004 ajoin ammattilaisena SM -ja MM-sarjaa. Lahden MM-osakilpailun jälkeen ajoin testiä kotiradalla Vexalassa, huoltovaatteissa ilman asianmukaisia suojia, ja kelkka ilman kuomua. Pienessä nypyssä kelkka sammui ilmassa, putosin alas ja iskin polven variaattoriin, joka jauhoi suuren osan polvilumpiostani muusiksi. Makasin veren värjäämässä lumihangessa enkä päässyt liikkumaan, mutta sain kaivettua puhelimen taskusta, mutta huomasin että siitä oli virta lähes loppu. Sain soitettua isälleni, että tilaa ambulanssin, kunnes puhelu katkesi, puhelin oli sammunut. Oli pitkä aika maata verta vuotaen lumessa ja odottaa apua, mielessä pyöri pelottavia ajatuksia. Seuraavat kolme kuukautta kuluivat Vaasan keskussairaalassa, ja kun pyörätuolilla sieltä lähdin, päätin etten koskaan enää kelkkaile. Ne sanat olen joutunut syömään, mutta kilpaileminen loppui sinne Vexalan hankeen.
Vuosien tauon jälkeen uusi kipinä kilpailemiseen syttyi jokamiesluokasta ja jatkui siitä asfalttiradoille. Legends -ura alkoi leikkimielisestä kokeilusta. Hertén vuokrasi APR Competitionilta auton Kemoran kilpailuun vuonna 2015, ja laji vei välittömästi mennessään.
– Katselin netistä mistä tällaisia Legends-autoja saisi vuokralle, löysin APR Competitionin sivut ja soitin Johan Ahokkaalle. Kerroin, että haluan auton jolla pystyy ajamaan kympin sakkiin. Jälkeenpäin Ahokas on paljastanut, että olivat vähän hymyilleet, että ”nyt tulee kaveri joka luulee olevansa kova kuski, heppu kyselee autoa jolla voisi heti pärjätä”. Kilpailu meni hyvin, ajoin joka lähdössä kympin joukkoon, ja tiimi taisi alkaa uskomaan minuun. Toisena kilpailupäivänä sunnuntaina olin tehnyt päätöksen, tällainen auto on saatava. Ennen kotiinlähtöä olin sitten ostanut Ahokkaan auton, Hertén muistelee alkuaan lajin parissa.
Seuraavana vuonna Hertén taisteli kärkijoukoissa, voittaen kauden aikana viisi kilpailua, lopputuloksena oli sarjan toinen sija, Henri Tuomaalan voittaessa mestaruuden. Kaudella 2017 pronssi valui käsistä viimeisessä startissa Ahvenistolla, lopputuloksena sarjan neljäs sija. Seuraava kausi oli kohtalokas. Hertén osui yhteen kanssakilpailijan kanssa Latviassa Bikerniekin radalla, ja törmäsi rajusti betoniseinään. Tuloksena oli katkennut jalka sekä murtunut ranne, sekä useamman kilpailun mittainen tauko.
– Osuttiin kilpakumppanin kanssa yhteen, ja kolarin jälkeen autoni syttyi palamaan. Nousin romusta ja kävelin pois, enkä huomannut muuta kuin kolotusta ja kipua siellä täällä. Suomessa jalka tutkittiin joidenkin viikkojen jälkeen ja huomattiin pari murtumaa, olisi pitänyt mennä ajoissa lääkäriin.
Herténin uraan autourheilun ja kelkkailun parissa mahtuu paljon menestystä. Kultaa, hopeaa, pronssia ja ”kultaisia ananaksia”, viimeisin muisto on kaudesta 2019, kun Hertén taisteli tiensä SM-pronssille.
– Viime kausi oli täynnä vaikeuksia, ei meinattu saada millään autoa iskuun, pysyin kuitenkin joten kuten muiden mukana. Kesällä olin jo aivan valmis heittämään pyyhkeen kehään, kun tuntui ettei vauhti riitä eikä mikään onnistu. Tuntui lopulta todella hyvältä ettei luovutettu, vaan painettiin viimeiseen kilpailuun saakka. Päätöskilpailussa Alastarolla tuli spontaani ja vähän haikean tunteikas tuuletus ruutulipun heiluessa, rengasyrittäjänä toimiva Herten päättää.
Hyllyillä kiiltelee pokaaleja, vitriinissä komeilee mitaleja, ja 30 vuotta kestäneen uran muistot säilyvät aina mielessä. Myös se kerta, kun ruutulippu toivotti SM-pronssia tuulettaneen Herténin tervetulleeksi maaliin, viimeistä kertaa?
Teksti ja kuva: Toni Lönroos
