Tampereella ajettiin Pyynikinajot 34 kertaa. Ensimmäinen päristeltiin 1932 ja viimeisen kerran saatiin kovaa menoa ja pauketta sekä risiiniöljyn tuoksua haistella rinteillä vuonna 1971. Sodan aikana ei kilpailuja ajettu. Vuosien aikana ajoja seurasi 432 250 katsojaa.
Nyt Pyynikinajoista on tehty 270-sivuinen historiikki, jonka on kirjoittanut tamperelainen, nykyisin Vilppulassa asuva moottoripyöräilyn historian ”kävelevä tietosanakirja” Timo Tinde Katajamäki. Pitkän linjan moottorimies, joka aloitti Pyynikillä lähettinä, jatkoi lipunmyyntipäällikkönä viimeiseen ajoon saakka. Hän ajoi kilpaa luotettavuus- ja trial-ajossa 1953-1962. Hämeen Moottorikerhon sihteeri, puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja.
– Syy miksi aloin kirjoittaa tarinaa, johtui velvollisuudesta tarttua kynään. Minulle on soitettu monta kertaa: Kuinka lujaa se Hailwood oikein ajoi ja koska viimeinen Pyynikinajo ajettiin? Usein soitto tuli ravintolasta aamuyön tunteina.
Soralta asfaltille
Aluksi oli vaikea saada mukaan ulkolaisia kilpailijoita, koska 3609 metrin pituinen rata oli vaikea, osaksi mukulakiveä ja soraa. Se pelotti heitä.
Ensimmäinen asvalttipätkä valmistui vuonna 1953, joka toi myös ulkolaisia ajajia. Suurimmat hetket olivat MM-vuosina 1962 ja 1963, jolloin Mike Hailwood ja kumppanit kiersivät Pyynikin asfalttirataa.
Kilpailuihin osallistuivat kaikki Suomen huippukuskit Jarno Saarisen johdolla. Turun Matti Salonen ajoi eniten voittoihin, kuusi kertaa.
Nopein oli Englannin Mike Hailwood, joka ajoi 500-kuutioisella MV Agustallaan nopeimman kierroksen 1.40,0 (129,5 km/h).
Pyynikillä menehtyi kolme kuljettajaa: 1935 Eino Pihkala Elimäki Varalan kaarteessa, 1948 Simo Kuustie Tampere Rosendahlin kaarteessa ja 1969 Jack Lindh Ruotsi Varalan kaarteessa.
Pyynikin puolesta
Timo Katajamäki paljastaa, että ajolla oli paljon kannattajia, mutta myös vaikutusvaltaisia vastustajia. Hämeen Moottorikerho sai olla aina varuillaan kääntämään hanaa Pyynikinajon puolesta. Kateutta oli yllättävilläkin tahoilla. Ensimmäisen tappion ajo koki 1960-luvun alussa, kun MM-kisat siirrettiin kyseenalaisin konstein Pyynikiltä Imatralle.
Myös autoilla kilpailtiin mäntyjen välissä aina vuoteen 1967 saakka.
Tuttuja Pyynikinkiertäjiä olivat Leo Kinnunen, Hans Laine, Risto Einto, Simo Lampinen, Timo Mäkinen, Kari Saaristo. Matti Brännare, Pauli Toivonen. Kilpa-autoina olivat vain ns. pikkuluokkien autot, Fiat Abarth, Saab Sport, Morris Cooper, Renault 8 Gordini.
– Tämä johtui siitä, että isojen luokkien autot koettiin radalle liian vaarallisiksi, kertoo Katajamäki.
Vuonna 1967 lehdessä oli artikkeli: Autot eivät sovi Pyynikille.
Rata on kapea, eikä sillä ole lähtösuoraa. Kuoroon yhtyivät myös yleisönosaston kirjoittajat. Poliisikin oli perin nihkeästi myöntänyt XXX Pyynikinajon autoluvan. Näin vuosi 1967 jäi viimeiseksi, jolloin autoilla kilpailtiin. Mainittakoon, että Taru Ketonen uskaltautui ainoana naiskilpailijana viivalle.
Oikeaan aikaan
Timo Katajamäki myöntää, että lopettamispäätös tehtiin oikeaan aikaan. Vauhti vain kasvoi ja olisi tappanut jonkun kuskin. Aika oli jättänyt Pyynikin. Vuonna 1991 Paraatiajoa seurasi 20.000 katsojaa. Moni katsoja päivitteli ja kysyi ihmeissään: Kuinka täällä on voitu ajaa kilpaa? Männyt kasvoivat aivan radan reunassa, hän kertoo historiikissaan.
Katajamäki myöntää, että ajojen kerääminen kansiin oli työlästä, mutta myös helppoa. Helpoksi sen teki isä Uuno Katajamäen leikekirja, muistiinpanot, paperit ja valokuvat.
– Isäni oli yksi kerhon perustajista, pitkäaikainen sihteeri ja puheenjohtaja sekä kilpailun johtaja. Hänen aikainen poismenonsa vuonna 1956 oli suuri menetys koko moottoriurheilulle. Perin aikanaan isäni manttelin kerhon sihteerinä ja puheenjohtajana. Hoidin posteja yhteen menoon 17 vuotta. Oli luonnollista ja ehkä minulle tuli velvollisuuskin kirjoittaa Pyynikinajon tarina muistiin, tiivistää Katajamäki.
Kirjaa on myynnissä Akateemisessa kirjakaupassa sekä kustantajalla (Pilot-kustannus) ja tekijällä.
Teksti: Timo Koskinen
Lähde: Pyynikinajot historiikki.
